Tie kotiin

27.7.2021

Tie kotiin

Alkuperäinen julkaisu: The Road Home (Charlyne Cares Devotion 26.7.2021)

Tämän teksti on oma kirjoitukseni, jonka lähetin Rejoice Marriage Ministries:lle muutama vuosi sitten. He julkaisevat joka maanantai vierailevan kirjoittajan tekstin ja minun kirjoitukseni julkaistiin alunperin 26.3.2018. Nyt tämä oli julkaistu uudestaan, joten laitetaan tännekin uudestaan. Enää ei onneksi ole tällaista sumua, eli ainakin jotain on tapahtunut, kiitos Herralle! Matka jatkuu, ylistäen ja rukoillen. –Raisa

Vaikka minä vaeltaisin kuoleman varjon laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinun väkevä kätesi ja paimansauvasi lohduttavat minua.
Ps 23:4 (Raamattu kansalle)

Vihaan sumua. Sitä mielessäni olevaa sumua, joka tuo hämmennystä, ahdistusta ja masennusta. Kaikki näyttää hyvältä ulospäin, mutta sisältäpäin pääni tuntuu vain sumealta. En pysty oikein keskittymään mihinkään ja tuntuu siltä, että mitään ei tapahdu. Keskityn tulevaisuuteen: “kaikki on hyvin sitten kun…” Mutta en tiedä, milloin tämä päättyy. En ole edes ihan varma, mitä minä oikein odotan. Huudan vain Jumalalle “Auta minua! Minä en näe!”

Viime syksynä kävin illalla ulkona kävelyllä. Kävelin tiellä, jolla ei ole katulamppuja, ja oli pilkkopimeää. Minulla oli otsalamppu, joten näin kyllä tien. Oli kuitenkin myös sumuista, joten en paljon muuta sitten nähnytkään. Hiljaisella maaseudulla ja lähellä kotia tiesin, että tie oli turvallinen, mutta siellä oli silti hieman pelottavaa.

Jossain vaiheessa laitoin otsalampun pois päältä – halusin vain nähdä, miten pimeää oikeasti oli. Oli ihan hiljaista. Olisi ollut helppoa alkaa ajattelemaan kaikkia pelottavia asioita – entä jos pimeässä olisi jotakin, jokin tai joku voisi hyökätä kohta kimppuuni, en tiedä mitä tuolla on. Yhtäkkiä siellä OLI jotakin. Juuri silloin kun otsalamppuni oli pois päältä, aistin, että jokin liikkui vieressäni. Sekunnin ajan ehdin ajatella, että okei, nyt kimppuuni hyökkää joku susi. Laitoin otsalampun päälle nähdäkseni, että tiellä oli koira. Se nuuskaisi minua ja jatkoi matkaansa. Naurahdin.

Pidin otsalampun päällä loppumatkan ajan. En nähnyt paljoa, mutta ainakin näin tien. Rukoilin. Yritin työntää pois kaikki negatiiviset ja pelottavat ajatukset. Keskityin kävelemään kohti kotia ja keskityin rukoilemiseen. Ehkä olen samanlaisessa paikassa myös hengellisesti. Olen kulkemassa “kuoleman varjon laakson” läpi ja minun pitää vain jatkaa eteenpäin. Ja jatkaa rukoilemista. Jos en rukoile, kaikki pelottavat ajatukset tulevat.

Ehkä Jumala yritti kertoa minulle jotakin sen koiran avulla. Muistuttaa minua, että pitäisin otsalampun päällä? Että mielikuvitukseni tekee koirista susia? En tiedä. Mutta jos olemme varmoja, että tämä tie on se oikea, tämä tie vie kotiin, niin sitten voimme vain kävellä ja rukoilla. Oli miten pimeää tahansa. Jos pysähdymme ja jäämme ojaan, se on paljon pelottavampaa.

Tällä hetkellä oikea tie minulle on rukoilla ja seisoa perheeni puolesta. Vanhempani ovat eronneet ja uusissa liitoissa. Sisarukseni eivät ole pelastuneita ja elävät syntistä elämäänsä. Aviomieheni oli tuhlaaja, joka tuli takaisin kaksi ja puoli vuotta sitten, ylistys Herralle! Joskus mietin, mitä teen väärin nyt, kun muut perheestäni eivät ole vielä pelastuneet. Myös mieheni vanhemmat erosivat. Minulla on asioita, joista olla iloinen ja kiitollinen – todellakin! Aviomieheni on kotona! Ostimme oman talon. Saimme ensimmäisen tyttövauvamme viime syksynä ja se on mahtavaa!

En halua kuitenkaan tyytyä tähän. Oma perheeni ja aviomieheni perhe ovat edelleen pelastettavana. Kaikki ei ole vielä täydellistä. Jos joku sanoo, että avioero on okei ja että lapset kyllä selviävät… se ei ole totta. Ero vaikuttaa myös lastenlapsiin. Tämä on nyt se tie, jolla minä olen. Kieltäydyn jäämästä tähän – en ennen kuin koko perheeni on pelastunut. Monesti tuntuu siltä, että taistelen rukouksillani tuulimyllyjä vastaan. Mutta sanonpahan vaan, että Saatana ei ole mikään tuulimylly. Hän haluaa pysyä näkymättömänä, mutta se on hän, joka tuo ahdistuksen, masennuksen ja sumuisuuden mieleeni. Hän haluaa pelotella minua. Hän haluaa minun pysyvän ojassa.

Kieltäydyn. Sanon, etten ikinä lopeta rukoilemista, en ikinä lopeta Jumalan Sanan lukemista, en ikinä lopeta taistelemasta perheeni puolesta, en ikinä lopeta luottamasta Jumalaan. Ja iloitsen jo, koska tiedän, että olen oikealla tiellä ja pian perheeni on pelastunut ja yhdessä!

Niin minä teen uudelleen tälle kansalle ihmeellisiä, hämmästyttäviä ihmetekoja… Vain lyhyt aika enää, ja Libanonin vuoret muuttuvat hedelmätarhaksi, ja tarhat ovat laajoja kuin metsät. Sinä päivänä kuurot kuulevat kirjan sanat, sokeat pääsevät synkästä pimeydestä ja heidän silmänsä näkevät.
Jes 29:14, 17-18

Kävellen ja rukoillen,
Raisa
Rejoice Marriage Ministries

Lue alkuperäinen juttu englanniksi TÄÄLTÄ

Katso uuusimmat julkaisut TÄÄLTÄ.